11.11.2013
Osoite muuttunut
Blogimme löytyy tästä eteenpäin osoitteella http://teamcojootin.blogspot.com/. Siellä jatkuu turinointi tuttuun tapaan uuden nimen alla :)
Kulon kuulumisia
Katri päivitti blogiinsa hieman kuulumisia pikku säpikäisestä ja kuinka hienosti heillä on mennyt http://bensontaokulo.blogspot.fi/2013/11/kulon-kuulumisia.html :) Ei voi olla muuta kuin tyytyväinen!
Kannattaa muutenkin kurkkia tuonne usein, sillä Kulolla ja porukoilla tuntuu olevan kovasti tekemistä ja hauskaa keskenään ;)
Kannattaa muutenkin kurkkia tuonne usein, sillä Kulolla ja porukoilla tuntuu olevan kovasti tekemistä ja hauskaa keskenään ;)
9.11.2013
Mitä tapahtuu, kun yhdistää kaksi iloista himotokoilijaa?
Siitä syntyy täydellinen yhdistelmä, eikö? Joskus asioilla vain kestää ennen kuin ne loksahtelevat paikoilleen. Olen tuskastellut Kulon vilkkautta jo pitkään. Kulon veljen omistaja, Katri taas on tuskastellut Taon rauhallisuutta yhtä kauan. Puntaroimme siis asioita huolella yhdessä ja teimme kaikkien kannalta järkevimmän ja parhaimman ratkaisun. Kulo, tuo tulipallo, muutti nyt veljensä seuraksi, Katrille huippuunsa viritetyksi treenikaveriksi ja maailman parhaaksi iloiseksi pusuttelijaseuralaiseksi. Niinpä Kulon kuulumisia voi lukea tästä eteenpäin paremmin täältä. Päivittelen tänne satunnaisesti myös juttuja ja kuvia säpikäisestä, joten kuulette kyllä vielä jatkossakin Kulosta! :)
Mutta miksi päädyin antamaan Kulon Katrille? Ikävä on kova, eikä ratkaisu ollut helppo! Mutta tieto siitä, että Kulo saa olla Katrin luona maailman onnellisin pieni bordercollie, riittää minulle. Maailmassa ei ole tärkeintä se oma napa, vaan se mikä on toisen kannalta parasta. Ja Kulolle tämä on ehdottomasti parasta! Se saa olla niin bordercollie kuin haluaa - kaikkine hassuine tapoineen ja juttuineen, treenata riittävästi ja painia lempi veljensä kanssa päivittäin. Ja Katri saa kauan haaveilemansa vilkkaa, energisen, vietikkään ja työintoisen bordercollien. Voiko parempaa enää olla? Ei minun mielestäni ainakaan. Ja ei Kulo ole muuttanut toiselle puolelle maailmaa, vaan ihan ajettavan matkan päähän. Ei meidän ystävyys lainkaan tähän lopu. Ehei! Luvassa on paljon yhteislenkkejä ja -treenejä Katrin ja Kulon kanssa. Vaikka talo tuntuu nyt tyhjältä, lämmittää minua suunnattomasti tieto siitä, että Kulo saa olla huippuonnellinen ja tekee jonkun toisen ihan yhtä onnelliseksi :) Näistä kahdesta tulee aivan huippuhieno pari <3
Mutta miksi päädyin antamaan Kulon Katrille? Ikävä on kova, eikä ratkaisu ollut helppo! Mutta tieto siitä, että Kulo saa olla Katrin luona maailman onnellisin pieni bordercollie, riittää minulle. Maailmassa ei ole tärkeintä se oma napa, vaan se mikä on toisen kannalta parasta. Ja Kulolle tämä on ehdottomasti parasta! Se saa olla niin bordercollie kuin haluaa - kaikkine hassuine tapoineen ja juttuineen, treenata riittävästi ja painia lempi veljensä kanssa päivittäin. Ja Katri saa kauan haaveilemansa vilkkaa, energisen, vietikkään ja työintoisen bordercollien. Voiko parempaa enää olla? Ei minun mielestäni ainakaan. Ja ei Kulo ole muuttanut toiselle puolelle maailmaa, vaan ihan ajettavan matkan päähän. Ei meidän ystävyys lainkaan tähän lopu. Ehei! Luvassa on paljon yhteislenkkejä ja -treenejä Katrin ja Kulon kanssa. Vaikka talo tuntuu nyt tyhjältä, lämmittää minua suunnattomasti tieto siitä, että Kulo saa olla huippuonnellinen ja tekee jonkun toisen ihan yhtä onnelliseksi :) Näistä kahdesta tulee aivan huippuhieno pari <3
 |
| Tao, Kulo ja Benson odottamassa "vapaa" -käskyä keskittyneesti. Kaikki kuvat Katrin käsialaa :) |
 |
| Kuppelsson valmiina hommiin! |
 |
| Stay in touch, there's still coming more of that lightning! |
5.11.2013
Hytkyläpytkylä maahan!
Pakko laittaa tännekkin Savun maahanmeno -treenistä video. Toinen on niin hauska vispilähäntä! Älkää välittäkö hassusta kuvakulmasta...
2.11.2013
Halloween
Kukapa vielä muistaa mikä on tämän päivän oikea merkitys? No minäpä kerron! Halloween on poisnukkuneiden muistopäivä, jolloin on tapana sytyttää kynttilöitä rakkaidemme muistoksi. Haluan siis omistaa tämän kirjoituksen ja kynttilän tuolle ainoalle ja oikealle ensimmäiselle omalle koiralleni, Donnalle :)
Donna tuli mulle vuonna 2000 n. 1,5 -vuotiaana kodinvaihtajana. Olin aivan onnesta soikeana, ehta ikioma koira! Donna opetti mulle paljon ja opettaa edelleen poismenonsa jälkeenkin. Muistan hyvin kuinka olin onnellinen vain siitä, että se on koira! Sillä oli kaksi korvaa, jotka lurpattivat söpösti, pehmeä ja kaunis turkki, jota sai silitellä ja neljä jalkaa, jotka liikkuivat kivasti. Olin aivan innoissani, kun se sattui katsomaan minua tai oli kiinnostunut kädessäni olevasta makupalasta. Tunsin itseni voittajaksi kun sain koiran istumaan käskystä, tai jopa antamaan tassua. Parasta koirassa oli se, että se oli koira - ihmisen paras ystävä. Ryntäsin aina koulusta kotiin viemään Donnaa lenkille. Saatoimme tehdä muutaman tunnin lenkkejä metsässä, molemmat leikkien kävyillä ja tutkien yhdessä jännät kivenkolot ja onkalot, kiivettiin kallioille ja kiville katsomaan miltä maailma näyttäisi korkeammalta... Silloin koira oli juuri täydellinen sellaisena kuin se oli, omana itsenään.
Ikää itselle tullessa lisää ja kokemuksen karttuessa, kuunnellessani muita konkareita ja astuessani koiraharrastusmaailmaan, aloin nähdä Donnassa vikoja. Se oli remmirähjä, keskittymiskyvytön, ei leikkinyt leluilla, itsepäinen... Monesti tuntuu, että unohdan miksi alunperin omistan koiria ja keskityn enemmän siihen millainen koiran pitäisi olla, jotta se olisi riittävän hyvä. Siksikö, että voisin tyydyttää kilpailuviettiäni tai ansaita paikan ja muiden kunnioituksen koiramaailmassa? Koiran pitää osata tiettyjä temppuja ja edetä urallaan tiettyyn ikään mennessä, jotta voidaan todeta koiran olevan kelvollinen ja omistajan pitävän hyvää huolta koirastaan. Mutta entä, jos kysytään koiralta mikä on sen mielestä parasta ihmisen kanssa elämisessä? Se vastaisi varmasti, että yhdessä vietetty aika, yhdessä nukkuminen ja rapsuttelu, huomioiminen, lenkkeily ja ympäristön tutkiminen ja hiirien bongaaminen, sohvalla kun peitto on huonosti ja muhkuralla, ihminen osaa suoristaa sen oikein, antaa vettä ja ruokaa, keksii kivoja asioita, kuten mistä voi saada namia, löytää parhaat lenkkimaastot ja paikat irrotella täysiä... Yhteistyö ja hauskan pitäminen, yhdessä vietetty aika ja kiintymys, liikunta ja koiramainen puuhaaminen. Siinä mitä koira tarvitsee ja siinä on syy miksi alunperin pidän koiria. Aina kun unohdan, että koira on juuri täydellinen omana persoonanaan, tehden sitä mistä kyseinen yksilö tykkää, mutta kuitenkin kuunnellen ja kunnioittaen omistajaa, tehden yhteistyötä sen kanssa, muistan Donnan. Sen ystävyyden ja aitouden, kiintymyksen ja kunnioituksen omista virheistäni huolimatta. Se ei väistynyt rinnaltani (niin Donna, mitäs ne hirvijahdit oli??) vaikka tein miljoona virhettä. Itse olisin kyllä Donnan saappaissa sanonut useasti jo että, soronoo ja litra piimää...
Siksipä haluan muistaa Donnaa tänään isolla sydämellä, sillä sellainen Donnallakin oli. Vioistaan huolimatta, se oli ensimminen oma koirani ja sellaisena just passeli :) Ja kuten totesin, Donna opettaa minua edelleen kamppaillessani koiramaailman paineiden, omien harrastustavotteiden ja ongelmien kanssa. Se muistuttaa minua aina siitä, mikä loppupeleissä on tärkeintä - koiran onnellisuus ja elämästä nauttiminen, yhdessä koiran ehdoilla kulkien.
Donna tuli mulle vuonna 2000 n. 1,5 -vuotiaana kodinvaihtajana. Olin aivan onnesta soikeana, ehta ikioma koira! Donna opetti mulle paljon ja opettaa edelleen poismenonsa jälkeenkin. Muistan hyvin kuinka olin onnellinen vain siitä, että se on koira! Sillä oli kaksi korvaa, jotka lurpattivat söpösti, pehmeä ja kaunis turkki, jota sai silitellä ja neljä jalkaa, jotka liikkuivat kivasti. Olin aivan innoissani, kun se sattui katsomaan minua tai oli kiinnostunut kädessäni olevasta makupalasta. Tunsin itseni voittajaksi kun sain koiran istumaan käskystä, tai jopa antamaan tassua. Parasta koirassa oli se, että se oli koira - ihmisen paras ystävä. Ryntäsin aina koulusta kotiin viemään Donnaa lenkille. Saatoimme tehdä muutaman tunnin lenkkejä metsässä, molemmat leikkien kävyillä ja tutkien yhdessä jännät kivenkolot ja onkalot, kiivettiin kallioille ja kiville katsomaan miltä maailma näyttäisi korkeammalta... Silloin koira oli juuri täydellinen sellaisena kuin se oli, omana itsenään.
Ikää itselle tullessa lisää ja kokemuksen karttuessa, kuunnellessani muita konkareita ja astuessani koiraharrastusmaailmaan, aloin nähdä Donnassa vikoja. Se oli remmirähjä, keskittymiskyvytön, ei leikkinyt leluilla, itsepäinen... Monesti tuntuu, että unohdan miksi alunperin omistan koiria ja keskityn enemmän siihen millainen koiran pitäisi olla, jotta se olisi riittävän hyvä. Siksikö, että voisin tyydyttää kilpailuviettiäni tai ansaita paikan ja muiden kunnioituksen koiramaailmassa? Koiran pitää osata tiettyjä temppuja ja edetä urallaan tiettyyn ikään mennessä, jotta voidaan todeta koiran olevan kelvollinen ja omistajan pitävän hyvää huolta koirastaan. Mutta entä, jos kysytään koiralta mikä on sen mielestä parasta ihmisen kanssa elämisessä? Se vastaisi varmasti, että yhdessä vietetty aika, yhdessä nukkuminen ja rapsuttelu, huomioiminen, lenkkeily ja ympäristön tutkiminen ja hiirien bongaaminen, sohvalla kun peitto on huonosti ja muhkuralla, ihminen osaa suoristaa sen oikein, antaa vettä ja ruokaa, keksii kivoja asioita, kuten mistä voi saada namia, löytää parhaat lenkkimaastot ja paikat irrotella täysiä... Yhteistyö ja hauskan pitäminen, yhdessä vietetty aika ja kiintymys, liikunta ja koiramainen puuhaaminen. Siinä mitä koira tarvitsee ja siinä on syy miksi alunperin pidän koiria. Aina kun unohdan, että koira on juuri täydellinen omana persoonanaan, tehden sitä mistä kyseinen yksilö tykkää, mutta kuitenkin kuunnellen ja kunnioittaen omistajaa, tehden yhteistyötä sen kanssa, muistan Donnan. Sen ystävyyden ja aitouden, kiintymyksen ja kunnioituksen omista virheistäni huolimatta. Se ei väistynyt rinnaltani (niin Donna, mitäs ne hirvijahdit oli??) vaikka tein miljoona virhettä. Itse olisin kyllä Donnan saappaissa sanonut useasti jo että, soronoo ja litra piimää...
Siksipä haluan muistaa Donnaa tänään isolla sydämellä, sillä sellainen Donnallakin oli. Vioistaan huolimatta, se oli ensimminen oma koirani ja sellaisena just passeli :) Ja kuten totesin, Donna opettaa minua edelleen kamppaillessani koiramaailman paineiden, omien harrastustavotteiden ja ongelmien kanssa. Se muistuttaa minua aina siitä, mikä loppupeleissä on tärkeintä - koiran onnellisuus ja elämästä nauttiminen, yhdessä koiran ehdoilla kulkien.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)